Tähän asti toteutetussa kannanhoidollisessa metsästyksessä on lukuisille susialueiden metsästysseuroille myönnetty yksi tai kaksi lupaa. Ohjeistus on ollut selvää: pyritään poistamaan laumasta nuoria, ei alfapariskuntaa. 2015 tämä onnistui hyvin, vain 3 ammutusta 17 sudesta oli alfoja. Silti viime talvena 43 ammutusta sudesta 20 oli alfa eli joko lauman uros- tai naarasjohtaja. Kun toinen alfa ammutaan, menee lauma usein sekasortoiseen tilaan ja saattaa hajota kokonaan. Ministeriössä asti tunnustettiin, että tämän vuoden kannanhoidollinen metsästys epäonnistui ja käytäntöjä tullaankin muuttamaan ensi vuonna. Silti monia kysymysmerkkejä ja erimielisyyksiä on siitä, miten maamme susikantaa tulisi säädellä tulevaisuudessa.
Voisiko suden kannanhoidollista metsästyskäytäntöä muuttaa tulevaisuudessa palvelemaan paremmin ihmisen ja luonnon välistä biologista dynamiikkaa? Yksi ratkaisumalli löytyy Pohjois-Savosta, missä elää kolme todennettua susilaumaa. Laumoista kaksi ei ole aiheuttanut ongelmia metsästäjille, vaan ovat pysyneet omissa oloissaan erämaan suojissa. Kolmannen lauman kanssa on ollut ongelmia, metsästyskoiria on kuollut. Mitä jos katsoisimme maamme susilaumoja kokonaisuutena, konfliktin biologian kautta?
Suojellaan ihmisistä kaukana pysyviä laumoja ja annetaan niiden lisääntyä, jotta tämä suden luontainen, ihmistä pelkäävä geeni siirtyy jälkeläisiin. Mitä jos esimerkiksi Pohjois-Savossa antaisimme kahden lauman elää rauhassa, lisääntyä niin, että ne voisivat lähettää jälkeläisiä muualle? Kolmas, tässä tapauksessa metsästäjille harmia aiheuttava ”häirikkölauma” poistettaisiin kokonaan kannanhoidollisen metsästyksen kautta? Eikös tämä olisi juuri sitä kannanhoitoa ja sen mahdollisimman kestävälle pohjalle saattamista?